Politiikan verkot

Ensi maaliskuussa olisi taas eduskuntavaalit. Pikkuhiljaa olen jo alkanut tutustua tarjolla oleviin ehdokkaisiin, lähinnä tietenkin Internetin avulla. Ehdokkaat alkavat varmaan olemaan pikkuhiljaa puolueissa päätetyt, mutta ainakaan Google ei löydä kattavaa listaa kaikista, joten en siis linkitä yksittäisiin sivuihin, piakkoin listat varmasti julkistetaan joka tapauksessa. (Wikipediassa näyttäisi olevan aiheesta artikkeli, joka tosin on äänestetty poistettavaksi.)

Eduskunnan kotisivuilta löytyy kattava lista nykyisten kansanedustajien kotisivuista. Listaa käydessä läpi, tulee huomanneeksi miten eri tavalla kansanedustajat panostavat itsensä julki tuomiseen verkon avulla. Voisi kuvitella, että juuri Internet olisi se kanava, jolla suuria massoja tavoitetaan. Ehkä kansanedustajat luottavat vielä vaalikahveihin ja tienvarsimainoksiin äänestäjiä kosiskellessa.

Yleensä kansanedustajan sivut edustavat tyypillistä "minun kotisivuni"-genreä, eli sivuille on laitettu edustajan elämänhistoriaa, edustamiaan arvoja ja kirjoituksia ja pari kuvaa. Kuvagalleriaan on laitettu kuvia edustajan perheestä ja harrastuksista tuomaan esille edustajan inhimillistä puolta. Mukana on tietysti myös pakollinen linkki-osio, jossa voi olla vaikkapa linkki edustajan edustamaan puolueeseen (niin, kukapa olisi arvannut, että Keskustan osoite on www.keskusta.fi, Kelan osoite www.kela.fi tai jopa että Turun kaupunki löytyy osoitteesta www.turku.fi) Toteutukseltaankin sivut edustavat genrelle tyypillistä tekniikkaa: frame-sekasotkua, "tervetuloa"-kynnysmattosivuja, hukkuneita kuvia, ikuisesti keskeneräisiä sivuja, linkkejä vähän sinne sun tänne ja niin edelleen.

Blogia pitää moni, sehän nousi kuluvan vuoden aikana miltei muoti-ilmiöksi. (Muunmuassa Tarja Halosen blogia odotettiin, olihan muillakin presidenttiehdokkailla omansa.) Blogilistalle niistä on ilmoittautunut moni (luokka kansanedustaja pitää sisällään 7 blogia, eduskunta 43). Tosin kaikki eivät juuri päivitä blogejaan, ja on kyseenalaista, onko esimerkiksi Kari Uotilan tai Tuija Nurmen sivu oikeasti blogi.

Blogi on hyvä keino tavoittaa äänestäjiä. Koska blogimerkinnät usein ovat viimeistelemättömiä, välittyy niistä edustaja henkilönä paremmin. Juhlapuheet ja lehtikirjoitukset ovat ympäripyöreiksi hiottuja eikä niistä välttämättä saa kunnolla otetta. Sen sijaan blogissan kuivaksikin väitetty Vanhanenkin tulee ihmisenä selkeämmin esiin kuin vaikkapa valtuustopuheissaan. Varsinkin edustajat kuten Piia Viitanen, Susanna Rahkonen ja Kirsi Ojansuu kirjoittavat erittäin henkilökohtaiseen sävyyn.

Vapaamuotoinen blogiteksti on hyvä keino välittää tietoa ruohonjuuritasolle, mutta blogille olennainen kommentointimahdollisuus puuttuu miltei kaikista kansanedustajien "blogeista". Poikkeuksena ovat mm. Arvo Satonen, Susanna Rahkonen, Jyrki Kasvi, Lyly Rajala.

Parhaita paloja:
Leena Rauhala
Tapani Töllli
Leena Hemming
Liisa Hyyssälä
Susanna Rahkonen
Heidi Hautala

Edellä mainituille sivuille kaikille on yhteistä hyvä tekninen toteutus, selkeys, informatiivisuus. Sivut ovat ajantasalla, ja rohkaisevat kommunikaatioon edustajan kanssa.


Ei näin
Mikko Elo
Liisa Jaakonsaari
Mikko Immonen
Reijo Paajanen
Tarja Cronberg
Jere Lahti
Pekka Vilkuna
Lauri Kähkönen
Matti Saarinen
Esa Lahtela

Jokainen katsokoon itse.

Kokonaan sivut puuttuivat mm. Tony Halmeelta ja Ilkka Kanervalta. Edes Halmeen vanha sivu, jolla hän markkinoi kirjojaan ja urheilutarvikkeita, ei enää toimi. Ehkä kumpikin edellämainituista on entuudestaan siinä määrin tuttu, ettei juuri esittelyä kaipaa. Samoin sivu puuttuu Ben Zyskowicziltä ja Mauri Pekkariselta, mikä on melko yllättävää, sekä ainakin Irja Tuloselta, Lasse Viréniltä, Raimo Vistbackalta, Eero Lämsältä, Antero Kekkoselta.

Yleiskuva kansanedustajien web-sivuista on melko huono. Eikö vaalibudjetissa olisi sen verran löysää rahaa, että sivut tekisi joku muu kuin naapurin kahdeksasluokkalainen poika?

DISCLAIMER: Olen pyrkinyt siihen, etteivät poliittiset näkemykseni vaikuttaisi yllä olevaan kirjoitukseen. Huomiota on kiinnitetty lähinnä kampanjoinnin muotoon, ei sisältöön. En koe kuuluvani minkään tietyn puolueen kannattajakuntaan. (Olen tosin ilmoittautunut Jyrki Kasvin kannattajaryhmään, joskaan en puolueen vuoksi.) Tarkennuksia, oikaisuja ja palautetta saa jättää alla olevaan kommenttilaatikkoon.

Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo

Kuvitellaan että digi-tv:n myötä uutiset keksisivät uuden konseptin: päivän lehti levitettäisiin uutisstudion pöydälle ja jokainen sivu kuvattaisiin tv-kameralla. Katsoja voisi sitten lueskella päivän uutiset lehdestä ja zoomailla kameraa kaukosäätimensä avulla. Minun mielestäni ei järin kätevää, ei ainakaan verrattuna oikeisiin tv-uutisiin jossa ankkuri selostaa uutiset ja tarjolla on elävää kuvaa paikan päältä.

Kuitenkin viime aikoina yleistyneessä digilehtivillityksessä on kyse pohjimmiltaan samasta: lehteä yritetään saada "kuvattua" webbiin. Pyritään siihen, että digilehti näyttäisi samalta kuin paperiversio. Mutta kun web ei ole printti, eikä printti ole web; sen enempää kuin televisio on printti tai web. Silti esim. Digipaper - joka tuottaa myös Helsingin Sanomien näköislehden - mainostaa sivuillaan että "julkaisut näkyvät suoraan selaimessa täsmälleen saman näköisinä kuin paperilla", niinkuin se olisi hyväkin asia.

Digipaperin ongelmia:

1. Normaalikokoisella näytöllä ( kuten minulla, 1280x800px) pitää zoomata vähintäään 400%:n kokoon jotta leipäteksti on luettavaa. Ja vaikka teksti on terveillä silmilla luettavaa, mukavaa se ei ole, sitäpaitsi monet tekstityypit ovat leipäteksiäkin pienempiä.
2. Liikkuminen vaaka- ja pystysuoraan selainpalkkia tai -näppäimiä käyttämällä on epämukavaa ja hidasta. Kappalejaot eivät mene ruudun mukaan. Vieritettäessä ruutu "nytkähtelee".
3. Lataaminen on hidasta. (Koekäytössä 10 megan yhteyskään ei riitä.)
4. Hakukoneiden kanssa lienee niin ja näin? Pystyyköhän esimerkiksi Google-bot hakemaan digipaperista? Ainakaan selaimen hakutoiminto ei löydä mitään, vaikka näinkin suurien tekstimassojen kanssa se olisi erittäin kätevä. (Joskin tarjolla on käyttöliittymän oma hakusysteemi.)
5. Tekstiä ei voi copy&pasteta. Tekijänoikeuslakikin sallii lainauksen kun kyseessä on ns. "päivänkysymystä koskeva kirjoitus". Esimerkiksi minä lainaan usein blogeissani otteita sanomalehdistä puhtaasti leikkaamalla ja liimaamalla. Digipaperilta sen sijaan lainaus pitää kiltisti naputella näppäin näppäimeltä.
6. Toimii ainoastaan flash-laajennuksella varustetuilla selaimilla.
7. Kaikkein tärkein: hyperlinkitys. Web keksittiin jotta dokumentteja voitaisiin linkittää toisiinsa. Digipaperi ei linkitä mihinkään, eikä siihen voi järkevästi linkittää. Se vain nököttää palvelimella staattisena.

Ongelmat löytyivät testaamistani Helsinginsanomien, Ilta-Sanomien ja Iltalehden näköislehdistä. Iltalehdellä tosin teksti on hieman mukavampaa luettavaa, mutta kuvat ovat suttuisia ja lataus vieläkin hitaampaa. Keskisuomalaisella ja Aamulehdellä on hieman edellisistä poikkeava systeemi, eräänlainen digipaperin ja verkkosivujen välimuoto. Itse jutut ovat aitoja html-dokumentteja, ja niiden lukeminen onkin miellyttävää. Sen sijaan "valikkoina" toimivat kuvat konkreettisista lehden sivuista ovat silkkaa tuskaa. Kun melkein metrin korkea lehden sivu ängetään pikkuruudulle, näkyy siitä ainoastaan sivun ykkösotsikko ja kaikki muu pitää arvailla.

Kenelle tätä palvelua oikein suunnattaan? Ainoa mieleentuleva ryhmä on se "vanha polvi", joka ei ole vielä tottunut selaamaan webbiä. Ehkä heille vanhasta kunnon sanomalehdestä tuttu muoto helpottaa uuden median käyttöönottoa. Toisaalta, digilehden tuottaminen lienee käytännössä ilmaista: palvelintila on halvempaa kuin paperi ja digilehti syntynee paperilehden taiton yhteydessä vain nappia painamalla. Tässä mielessä näköislehti on kätevä tapa kierrättää samat jutut toiseen kertaan ja veloittaa mainostajilta lisähintaa.

Ylipäätään webbiin ei tulisi turhaan tunkea muita kuin html-dokumentteja mikäli on muita vaihtoehtoja. Monet raportit tungetaan sivuille tekstitiedostoina (.doc, .rtf, ja niin edelleen, harvemmin edes .txt). Kiireen tietysti ymmärtää, mutta jos jotain oikeasti halutaan julkaista webissä, niin sitä varten on olemassa omat stantardinsa. Pdf-tiedostot ovat toinen riesa. Tietysti jos halutaan että jokin esite tai käyttäjänopas näkyy samanlaisena ruudulla kuin tulosteenakin, niin silloin voi käyttää pdf-tiedostoja, mutta silloin päädytään monilta osin samoihin ongelmiin kuin digipaperissakin.

Typerämpää on enää tekstin esittäminen bittikarttakuvana, johon en tässä edes viitsi mennä...

Niin, ja kryptinen otsikkohan on tietenkin Suomen ensimmäisen sanomalehden, Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo:n mukaan.